Toisella kertaa taas tein vielä enemmän väärin. Päädyin saman peiton alle ensimmäisen 'rakkauteni' kanssa.. Ja se oli vieläpä aika tahallista. Ajattelin, että jos mua petetään ja satutetaan ihan kuinka vaan sattuu huvittamaan, miks mun pitäis olla kunnon ihminen. Ja tilanne teki varkaan jo toistamiseen, aloin olla jo aika rikollinen. Kaduin tätä vielä enemmän kun ensimmäistä hairahdusta, olo oli aamulla niin karmee että se näky varmana kilometrien päähän. Ihan sama olis ollu liimata otsaan lappu, jossa lukee "PETTÄJÄ". Päässä soi taukoomatta "Otin tietoisen riskin kun hairahdin.." kun yritin päästä yövieraasta eroon, ei meinannu lähtee kulumallakaan. Ei sen kanssa ennen sitä ongelmaa ollu, mutta nyt tietysti kun oksetti ja hävetti ja vitutti ja olisin vaan halunnu perua kaiken.

Sitten koitti se autuas vaihe, kun ihan oikeasti aloin elää taas omaa elämääni, katella kunnolla ympärilleni ja huomata, että mun päätösten ja onnellisuuden ei todellakaan tarvii olla yhen ihmisen varassa. Että vaikka se sais mut tuntemaan itteni välillä täysin idiootiks ja välillä taas maailman kalleimmaks aarteeks, niin mun elämän onnellisten hetkien ei tartte olla sen varassa, että mitä se päästää suustaan ja millon se sattuu haluamaan nähä mua. Yhtenä iltana sitten päätettiin akkaporukalla lähteä vähän tuulettumaan viinankatkuseen suurkaupungin yöhön. Sovittiin etukäteen, että nyt ei puhuta miehistä, ei katella miehiä, eikä pilata iltaamme miehillä. Vietetään nimenomaan tyttöjen iltaa isolla T:llä. Mutta millonkas ne suunnitelmat olis ihan noin helposti putkeen menny? Tai helposti? Tai edes putkeen?

Olin hyvin hämmentyny. Ja pettynyt. Ja kun meidän suhdetta ei ollu sen erityisemmin mitenkään määritelty, en tienny että mistä saan olla vihanen tai loukkaantunu, saanko ylipäätään huomauttaa mistään? Eihän me edes seurusteltu. Tapailtiin vaan, ja vieläpä harvemmin kun miehen vielä ollessa suhteessa. Kun aloin tivata selitystä tähän, mies sano että kuvittelen kaiken. Mutta enhän mä kuvitellu, en mä nyt ihan niin sinisilmänen kuitenkaan ollu. Se ei kuitenkaan estäny mua tykkäämästä miehestä niin paljon, että ohitin kaikki ilmiselvät faktat ja nielin kaikki paskat selitykset, ja annoin aina kaiken anteeks. Kaverit sano, että kannattaiskohan pikkuhiljaa siirtyä eteenpäin, mutta en pystyny. En pystyny niin kauan kun mies oli välillä ihana, toi ruusuja ja vei hotelliin yöks. Vaikka aika pieniä plussiahan noi oli jäätävän kokosten miinusten rinnalla, melkein olis voinu jo luokitella ittensä maksulliseks. No ei sentään, jaksoin kuitenkin jostain syystä uskoa sen, kun se sano että välittää musta ja rakastaa mua. Oharit, pettäminen ja valehteleminen on vaan jännittävä tapa osottaa toiselle rakkautta. Sillon kun se oli mun kanssa, uhras ne muutamat tunnit niin 'kiireisestä' elämästään, se sai mut tuntemaan itteni niin erityiseks ja rakastetuks, sen maailman arvokkaimmaks ihmiseks. Mutta niiden muutaman tunnin saaminen sen elämästä aina välillä alko olla jo vähän liian haastava tehtävä. 

Vasta siinä vaiheessa, kun kohtelu alko olemaan todella naurettavaa ja olin kuullu valheita niin paljon, että mentiin mun sietorajan yli, aloin tehä pääni sisällä eroa. Aloin tajuta, että tää suhde kuluttaa paljon enemmän kun antaa, olin kokoajan väsyny ja kiukkunen kun meillä meni huonosti, eli suurimman osan ajasta. En oo varmaan ikinä itkeny niin paljon kun niinä kuukausina.  Ajattelin, että kun suren ja mietin  eron mielessäni valmiiks niin kun se olis jo oikeesti tapahtunu,  ilman että kerron sille mitään aikeistani (ja annan sen puhua mua taas pikkurillin ympärille) se on helpompi toteuttaa myös käytännössä. Että sitten, kun oon oikeesti sataprosenttisen varma ja valmis sanomaan itteni irti tästä kaikesta, jatkamaan elämääni taas ilman yhtä kusipäätä, niin sen kusipään sanomiset ja anteekspyynnöt ei enää paina minkään vertaa. 

Yhtenä kauniina päivänä se sitten ilmotti, että kotona on käyty tiukkaa keskustelua ja ero astu voimaan keskustelun lopputuloksena. Mä olin samaan aikaan sekä onneni kukkuloilla että erittäin epävarma. Toisaalta ajattelin, että nyt voidaan vapaasti näyttää naamamme yhessä päivänvalossakin, mutta samalla mietin että onko tää sittenkää sitä mitä haluan ja oonko johdattanu toista harhaan? Toisaalta ennen heidän eroaan tein tietääkseni suhteellisen selväks sen, että mun takia ei erota. Vaikka kuinka paljon kyseisestä kakslahkeisesta pidinkin, niin en halua kenenkään eroa omalle kontolleni, vaan sille täytyy olla muitakin syitä. Ja kuulemma oli, vaikka kuinka paljon. Nainen oli päästään vialla, erittäin mustasukkanen ja omistushaluinen, suoraan sanottuna kylähullu. No miksei ero ole aikasemmin ollu ajankohtanen asia, jos kerta vaimoke on noin pahasti mielenterveyshoidon tarpeessa? On kuulemma haluttu yrittää, ja mies ei oo saanu aikaseks. Ei oo halunnu olla yksin.

Ei se nyt kuitenkaan ihan niin yksinkertasta ollu, että me rakastutaan tulisesti, aletaan tapailla, mies eroaa, me aletaan seurustella, mennään kihloihin ja naimisiin, ja mies pyöräyttää meille omakotitalon sillä välin ku mä pyöräytän neljä lasta. Eheei. Mun ahistus meni ohi sitä mukaa kun mä aloin tajuta, että ei se mies ihan heti ollukkaan valmis uuteen parisuhteeseen ja mä en edelleenkään ollut sen elämän ykkösasia. 

Sen sijaan mun ihastus miestä kohtaan vaan voimistu, ja heidän parisuhdetilanteen sijaan kannoin huolta omasta mielenterveydestäni. Me kuitenkin puhuttiin tapailusta, ja meiän tapaamisista treffeinä. Ei puhuttu seksisuhteesta tai pienestä viattomasta hauskanpidosta, vaan mies itekkin puhu jo "meistä". Mua pelotti, että käy taas niin että haaveilen liian suuria, uskon turhiin lupauksiin ja mua oikeasti vaan viedään kun pässiä narussa. Siinä vaiheessa kun mies alkoi puhua kihlattunsa jättämisestä, aloin tosissani uskoo meiän juttuun ja meihin, siihen että olisin vihdoin löytäny jonkun löytämisen arvosen. 

Yleensä kun juttu alkaa mennä liian vakavaks, mua alkaa ahistaa. Puhuttiin kaverin kanssa siitä, että jos mies tosissaan jättäis kihlattunsa ja alkais johonkin vakavampaan mun kanssa, niin ottaisinko mä takapakkia ja ahistuisin ihan toden teolla? Koska sen lisäks, että joku olis oikeesti musta kiinnostunu ja haluais suunnitella mun kanssa yhteistä tulevaisuutta, se jättäis mun takia jonkun jota on joskus tosissaan rakastanu. Pettäminen mun kanssa on jo aika paha, mutta en jotenkin osaa ottaa siitä vastuuta tai suostu ajattelemaan että se olis mun kannalta väärin. Mä oon vapaa ihminen, enkä ollu tilivelvollinen kenellekkään, mies teki omat ratkasunsa. Mutta että jättäis tyttöystävänsä oletuksena meiän yhteisestä tulevaisuudesta?

Juteltiin työpaikalla muutamia kertoja, ihmettelin kun se käveli mun työpisteen ohi aina välillä ilman syytä ja saatto pysähtyä keskustelemaan jostain turhanpäiväsestä pitkäkskin aikaa. Juttelin takasi hyvän tuulisena ja ignoorasin kihlasormuksen aivan surutta. Eipä siinä montaa kuukautta mennyt kun mies otti muhun yhteyttä työajan ulkopuolella ja kysy baariin yhelle. Tiedusteluuni kihlatun kiinnostuksesta miehen ryyppyseuraa kohtaan sain vastaukseksi "Eihän tän tarvii mitään tarkottaa, yhellehän mä sua vaan pyydän enkä treffeille". Niinpä, ja näin ollaan siirretty vastuu puhujalta kuulijalle, ja hyvillä mielin siirrytty itse työkaverilinjalta ryyppykaverilinjalle ja suoraan tiskille tilaamaan.

Yhen jätkän kanssa juteltiin ja nähtiin monia kertoja, ajattelin tosissani, että tästä saattaa tulla jotain vakavaa. Esittelin sen jo porukoillenikin, mikä on mun kohalla melko harvinaista. Takaraivossa bassorummun lailla kuitenkin koko ajan jyskytti epäilys, että yritänkö väkisin ja oonkohan oikeesti edes ihastunu.. No asia selvis sitten seuraavalla kerralla, kun pidettiin illanistujaiset mun luona. Mun kavaljeeri toi kavereitaan mukanaan, ja yhteen iskin silmäni välittömästi. Sen jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun juttumme säädön kanssa näivettyi kasaan. Toinen halusi huomiota ja esitellä myös mut vanhemmilleen, ja mun halut taas oli jo jossain ihan muualla, joten sain aikaan riidanaihetta pienimmästäkin asiasta eikä riitojen selvittely voinu enää vähempää kiinnostaa.

Tuli melkoisena shokkina, kun ex-kavaljeerin kaveri otti myöhemmin muhun yhteyttä, se oli ilmeisesti myös iskeny silmänsä muhun meiän yhteisten illanistujaisten aikana. Olin niin otettu, kun naiivi tyttölapsi vaan voi olla, että se muisti mut ja aloin päässäni rakennella jo ties millasia pilvilinnoja ja satuhäitä. Pian se kysyin jo mun illan suunnitelmat, ja kun niitä ei ollu, päätettiin lähteä perisuomalaiseen tapaan 'muutamalle'. Älykkäänä kakslahkeisena hän oli ottanu tietysti tän mun entisen säädön mukaansa. Juotiinkin sitten oikein olan takaa ja pohjanmaan kautta. Ilta oli lievästi sanottuna mielenkiintoinen kun kumpikin tarjosi mulle kilpaa juotavaa, en kieltäytyny kohteliaana tyttönä kummankaan tarjottavista ja puhuin molempien kanssa mukavia koko illan. Seuraavana aamuna heräsin tämän uudemman tuttavuuden kanssa mun kämpiltä samasta sängystä.

Jonkun aikaa meni molemmilla selvitellessä välit edes suurin piirtein moikkauskuntoon meidän 'yhteensaattajan' kanssa. Sillä oli ollu edelleen tunteita mua kohtaan kun se oli mukaan lähteny, ja kun kaverin entisiin tai nykyisiin ei kosketa, niin sillä meni välit mun lisäks hyvään ystäväänsä. Mä en osannu ajatella, että olisin tehny ketään kohtaan väärin, meiän juttuhan oli jo ohi tän entisen kanssa, ja saa kai sitä ihminen jatkaa elämäänsä? Mutta tottakai mä loukkasin sitä, ihan niin kun tää sen hyvä ystäväkin, eikä edes mitenkää kevyesti. Ensin naureskelin asialle, että pikku juttuja, mutta myöhemmin oon osannu ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta, miltä musta itestäni se olis tuntunu? No paskalta. Jospa siis ottaisin opikseni..

Hetken aikaa olin kuitenkin onnellinen ja elin haavemaailmassa unelmamiehen ja punaisen tuvan kanssa, mutta kun aikaa kului ja uutta yhteydenottoa ei kuulunu, mun pilvilinnat romahti ja tajusin, että musta ei haluta taaskaan muuta kun sänkyseuraa. Olin varmasti ollu ihastumiseni kanssa helppo nakki, ja tilanne käytettiin häikäilemättä hyväksi. Seuraavan kerran nähtiin vasta pitkän ajan päästä, kun törmättiin baarissa sattumalta ja päädyttiin samaan seurueeseen. Ajauduttiin samaan tilanteeseen kun viime kerralla, tosin ilman verisesti loukkaantuneita kolmansia pyöriä tällä kertaa. Ja mä annoin kaiken tapahtua uudelleen, koska eihän sitä tiedä, jos toinen kerta jo toden sanois ja mies oliskin tajunnu elämänsä rakkauden menneen aikasemmin sivu suun? Joopa joo.

Seuraavan kerran kun se laitto mulle viestiä, aikaa oli menny taas jo ihan hyvä tovi ja tiesin että se oli sillä hetkellä parisuhteessa. Nähtiin sen ehotuksesta, ja tällä kertaa mulla ei ollu mitään ruususia mielikuvia tulevista kirkkohäistä, vaan halusin nähä ihan huvikseni miten pitkälle se oli valmis menemään. Tällä kertaa mulle ei maksettu juomia, ei sisäänpääsyjä, ja oikeestaan juttelin sen kaverin (en tuntenu entuudestaan) kanssa enemmän koko illan aikana, kun miestä itteensä ei mun jutut voinu vähempää kiinnostaa. Pokkaa sillä kuitenkin riitti, tän loistavan ja naisen kuumaks saavan riiausreissun jälkeen se vielä halus jatkoille mun luo, "ihan vaan yömyssyille". Päästin, mutta mun pienen asunnon vielä pienempään makuuhuoneeseen asti päästyämme lakkasin leikkimästä kynnysmattoa ja pyysin miestä poistumaan, vähemmän kohteliain sanakääntein tosin.  Lähtihän se, eikä ihan hetkeen ottanu enää yhteyttä.

Ja voin myöntää, että en heittänyt miestä pihalle mistään miehen tyttöystävää, kohtaan tuntemastani arvostuksesta tai lojaaliudesta. Jos olisin kokenut, että mies olisi oikeasti ollut kiinnostunut niin tilanne olis varmaan ollu toinen. Halusin vaan näpäyttää. Näyttää, että mitä se olis voinu saada mutta sitten kieltääkin sen. Ja tulevaisuus näytti, että tää 'kielletty hedelmä' oli jäänytkin herraa kalvamaan.

Olin monen monta vuotta kiinnostunut yhdestä ja samasta amislippispäisestä jätkästä, joka oli mun vaaleanpunaisten sydänlasien läpi komein, hauskin ja itsevarmoin mies koko maapallolla. Ihastuin siihen palavasti lähinnä varmaan koska se ei kiinnostunut musta, ja samalla kun haikailin sen perään leikin muiden tunteilla. Pidin muita varalla, jos vaikka saisinkin tän ihanan tupakalta haisevan ja viikonloppusin viinaanmenevän unelmamiehen kuitenkin itelleni. Ja sainhan mä, viikonloppusin se soitteli mulle kännissä ja kyseli josko pääsis saman peiton alle, ja mä aina päästin. Vaikka mulla jotain vakavampaakin joskus olis jonkun toisen kanssa ollu, niin tää unelmien prinssi valkosella autollaan pääs aina mun luo, mun peiton alle ja vähän muuallekkin. Enkä mä siitä näille muille ehdokkaille tietenkää kertonu, kun samalla sisimmissäni tiesin, että siitä ei koskaan mitään vakavampaa tulis, ja siitä ei seuraavana päivänä lupauksista huolimatta kuitenkaan kuuluis. En jaksanu miettiä leikinkö mä jonkun tunteilla samallalailla kun mun tunteilla leikittiin.  Joskus jopa petettiin sen silloista tyttöystävää. Oli varmaan alkanu muijan nalkutus vituttaa, niin kaljapullo auki ja mulle puhelua, ja mä tottakai olin lähinnä otettu, että mun seura kelpas. Suljin silmät kaikilta hyväksikäytön merkeiltä lahjakkaasti, siihen mulla riitti selkärankaa aina, mihinkään muuhun ei.

No mutta, tästä on monta vuotta aikaa, ja sen jälkeen on ehtiny tapahtua kaikennäköstä, ja moni asia valitettavasti on sellanen että muualle ei voi niitä vuodattaa, niin vuodatetaan sitten tänne..

"Liisa Ihmemaassa". Koska koen olevani kuin lastensadun Liisa seikkailemassa Ihmemaassa.

Ilmeisesti mun elämässä ei ole mitään rajoja, eikä mulla ole mitään rajoja. Ei aivoja eikä selkärankaa. Käyttäydyn kuin lapsi, joka haluaa kaiken. Ja valitettavasti usein saan kaiken. Ja kun tajuan saavani sen mitä haluan, sillä ei ole mitään merkitystä onko se jo toisen omaa vai ei, vaan isken kiinni kuin sika limppuun. Ja kyllä, puhun nyt miehistä.

Blogin alotin lähinnä ystävän neuvosta. Tultiin siihen tulokseen, että tällä saattais olla mulle jotain positiivisia terapeuttisia vaikutuksia, kun tuntuu, että rämmin aina jossain ongelmien suossa. Olen ongelmamagneetti, ja ne ongelmat tuntuu aina olevan sellasia, joista ei voi kenellekkään avautua, koska ne aina jostain kumman syystä koskee miehiä. Varsinkin sellaisia miehiä, joiden kanssa mulla ei pitäis olla ongelmia, koska mulla ei pitäis olla niiden miesten kanssa mitään tekemistä. Varsinkaan sellaista tekemistä mistä seurais ongelmia.

Mutta joo. Koska mä tykkään saada sen mitä haluan, tykkään saada myös niitä ongelmia. Miesongelmia. Kokonaisen suon verran. Huoh.

Ja kyllä, kaikki tekstit on omakohtaista kokemusta, faktaa muokattuna niin ettei mua tunnisteta.