Niin. Eihän se suhde ihan niin sähäkästi syventeny kun olin alunperin ajatellut (pelännyt) ja ahdistelu oli ollu turhaa. Sen ajan, minkä mies aluksi käytti avokkinsa haukkumiseen, mun näkemiseen ja muhun yhteydessä olemiseen, se eron jälkeen käytti kavereihinsa, ryyppäämiseen ja avokkinsa (eksänsä) tapailemiseen. Heillä kun oli sitten kuitenkin niin paljon selvitettäviä asioita, että niitä piti jatkuvasti kahvikupin ääressä ratkoa ja sopia. Aina sain kuulla kavereiltani, että miestä oli nähty siellä ja siellä kahvilassa ja pubissa, ja yleensä seurassa oli ollut tämä nykynen eksä. Välillä mulle tehtiin myös ohareita, niistä vedin aina ihan kiitettävät kilarit. Varsinkin, jos sain myöhemmin kuulla että tää entinen kylähullu, nykyään ilmeisesti mukava ja älykäs nainen, oli ollu matkassa mukana. Mutta niin kun ah-niin-rakastunut nainen yleensä, annoin aika nopeesti aina anteeks. Joku helvetin hyvä (ja varmasti vähemmän paikkansa pitävä) selitys vaan ja meitsi oottaa taas tällättynä ja ripset räpsyen että millon se unelma sulho jaksaa vaivautua mun luokse asti. Mua se ei koskaan pyytäny sen luo. Ei ennen kun oltiin tapailtu monen monta kuukautta, ja siihenkin loppupelissä tuli selitys. Varsin erilainen, kun se minkä sillon sain.

Olin hyvin hämmentyny. Ja pettynyt. Ja kun meidän suhdetta ei ollu sen erityisemmin mitenkään määritelty, en tienny että mistä saan olla vihanen tai loukkaantunu, saanko ylipäätään huomauttaa mistään? Eihän me edes seurusteltu. Tapailtiin vaan, ja vieläpä harvemmin kun miehen vielä ollessa suhteessa. Kun aloin tivata selitystä tähän, mies sano että kuvittelen kaiken. Mutta enhän mä kuvitellu, en mä nyt ihan niin sinisilmänen kuitenkaan ollu. Se ei kuitenkaan estäny mua tykkäämästä miehestä niin paljon, että ohitin kaikki ilmiselvät faktat ja nielin kaikki paskat selitykset, ja annoin aina kaiken anteeks. Kaverit sano, että kannattaiskohan pikkuhiljaa siirtyä eteenpäin, mutta en pystyny. En pystyny niin kauan kun mies oli välillä ihana, toi ruusuja ja vei hotelliin yöks. Vaikka aika pieniä plussiahan noi oli jäätävän kokosten miinusten rinnalla, melkein olis voinu jo luokitella ittensä maksulliseks. No ei sentään, jaksoin kuitenkin jostain syystä uskoa sen, kun se sano että välittää musta ja rakastaa mua. Oharit, pettäminen ja valehteleminen on vaan jännittävä tapa osottaa toiselle rakkautta. Sillon kun se oli mun kanssa, uhras ne muutamat tunnit niin 'kiireisestä' elämästään, se sai mut tuntemaan itteni niin erityiseks ja rakastetuks, sen maailman arvokkaimmaks ihmiseks. Mutta niiden muutaman tunnin saaminen sen elämästä aina välillä alko olla jo vähän liian haastava tehtävä. 

Vasta siinä vaiheessa, kun kohtelu alko olemaan todella naurettavaa ja olin kuullu valheita niin paljon, että mentiin mun sietorajan yli, aloin tehä pääni sisällä eroa. Aloin tajuta, että tää suhde kuluttaa paljon enemmän kun antaa, olin kokoajan väsyny ja kiukkunen kun meillä meni huonosti, eli suurimman osan ajasta. En oo varmaan ikinä itkeny niin paljon kun niinä kuukausina.  Ajattelin, että kun suren ja mietin  eron mielessäni valmiiks niin kun se olis jo oikeesti tapahtunu,  ilman että kerron sille mitään aikeistani (ja annan sen puhua mua taas pikkurillin ympärille) se on helpompi toteuttaa myös käytännössä. Että sitten, kun oon oikeesti sataprosenttisen varma ja valmis sanomaan itteni irti tästä kaikesta, jatkamaan elämääni taas ilman yhtä kusipäätä, niin sen kusipään sanomiset ja anteekspyynnöt ei enää paina minkään vertaa.