Ensin koitin päästä miehestä yli, tai sen kanssa tasoihin, en tiedä itekkään. Ehkä koitin vaan satuttaa samalla mitalla. Ja käytin aivan vääriä keinoja, täytyy myöntää että olin lievästi sanottuna aika bitch. Tiesin, että eräs toinenkin työpaikkani kakslahkeinen oli muhun ihastunu, ja eräänä baari-iltana kun mieheni käyttäytyi täysin kusipäisesti mua kohtaan taas kerran, lievensin pahaa oloani viettämällä ei-soveliaita hetkiä työkaverini kanssa.. Ei mitään hillittömän vakavaa tai tuhmaa, pientä kivaa vaan tanssilattialla musiikin pauloissa.. Tilanne teki varkaan. Mulla oli paha mieli, ja nostatin sitä väärillä keinoilla. Fiilis oli karmiva siinä vaiheessa, kun piti kertoa tälle hetken hurmokselle, etten ole kiinnostunut enkä tiedä mikä muhun meni yöllä.

Toisella kertaa taas tein vielä enemmän väärin. Päädyin saman peiton alle ensimmäisen 'rakkauteni' kanssa.. Ja se oli vieläpä aika tahallista. Ajattelin, että jos mua petetään ja satutetaan ihan kuinka vaan sattuu huvittamaan, miks mun pitäis olla kunnon ihminen. Ja tilanne teki varkaan jo toistamiseen, aloin olla jo aika rikollinen. Kaduin tätä vielä enemmän kun ensimmäistä hairahdusta, olo oli aamulla niin karmee että se näky varmana kilometrien päähän. Ihan sama olis ollu liimata otsaan lappu, jossa lukee "PETTÄJÄ". Päässä soi taukoomatta "Otin tietoisen riskin kun hairahdin.." kun yritin päästä yövieraasta eroon, ei meinannu lähtee kulumallakaan. Ei sen kanssa ennen sitä ongelmaa ollu, mutta nyt tietysti kun oksetti ja hävetti ja vitutti ja olisin vaan halunnu perua kaiken.

Sitten koitti se autuas vaihe, kun ihan oikeasti aloin elää taas omaa elämääni, katella kunnolla ympärilleni ja huomata, että mun päätösten ja onnellisuuden ei todellakaan tarvii olla yhen ihmisen varassa. Että vaikka se sais mut tuntemaan itteni välillä täysin idiootiks ja välillä taas maailman kalleimmaks aarteeks, niin mun elämän onnellisten hetkien ei tartte olla sen varassa, että mitä se päästää suustaan ja millon se sattuu haluamaan nähä mua. Yhtenä iltana sitten päätettiin akkaporukalla lähteä vähän tuulettumaan viinankatkuseen suurkaupungin yöhön. Sovittiin etukäteen, että nyt ei puhuta miehistä, ei katella miehiä, eikä pilata iltaamme miehillä. Vietetään nimenomaan tyttöjen iltaa isolla T:llä. Mutta millonkas ne suunnitelmat olis ihan noin helposti putkeen menny? Tai helposti? Tai edes putkeen?

Niin. Eihän se suhde ihan niin sähäkästi syventeny kun olin alunperin ajatellut (pelännyt) ja ahdistelu oli ollu turhaa. Sen ajan, minkä mies aluksi käytti avokkinsa haukkumiseen, mun näkemiseen ja muhun yhteydessä olemiseen, se eron jälkeen käytti kavereihinsa, ryyppäämiseen ja avokkinsa (eksänsä) tapailemiseen. Heillä kun oli sitten kuitenkin niin paljon selvitettäviä asioita, että niitä piti jatkuvasti kahvikupin ääressä ratkoa ja sopia. Aina sain kuulla kavereiltani, että miestä oli nähty siellä ja siellä kahvilassa ja pubissa, ja yleensä seurassa oli ollut tämä nykynen eksä. Välillä mulle tehtiin myös ohareita, niistä vedin aina ihan kiitettävät kilarit. Varsinkin, jos sain myöhemmin kuulla että tää entinen kylähullu, nykyään ilmeisesti mukava ja älykäs nainen, oli ollu matkassa mukana. Mutta niin kun ah-niin-rakastunut nainen yleensä, annoin aika nopeesti aina anteeks. Joku helvetin hyvä (ja varmasti vähemmän paikkansa pitävä) selitys vaan ja meitsi oottaa taas tällättynä ja ripset räpsyen että millon se unelma sulho jaksaa vaivautua mun luokse asti. Mua se ei koskaan pyytäny sen luo. Ei ennen kun oltiin tapailtu monen monta kuukautta, ja siihenkin loppupelissä tuli selitys. Varsin erilainen, kun se minkä sillon sain.

Olin hyvin hämmentyny. Ja pettynyt. Ja kun meidän suhdetta ei ollu sen erityisemmin mitenkään määritelty, en tienny että mistä saan olla vihanen tai loukkaantunu, saanko ylipäätään huomauttaa mistään? Eihän me edes seurusteltu. Tapailtiin vaan, ja vieläpä harvemmin kun miehen vielä ollessa suhteessa. Kun aloin tivata selitystä tähän, mies sano että kuvittelen kaiken. Mutta enhän mä kuvitellu, en mä nyt ihan niin sinisilmänen kuitenkaan ollu. Se ei kuitenkaan estäny mua tykkäämästä miehestä niin paljon, että ohitin kaikki ilmiselvät faktat ja nielin kaikki paskat selitykset, ja annoin aina kaiken anteeks. Kaverit sano, että kannattaiskohan pikkuhiljaa siirtyä eteenpäin, mutta en pystyny. En pystyny niin kauan kun mies oli välillä ihana, toi ruusuja ja vei hotelliin yöks. Vaikka aika pieniä plussiahan noi oli jäätävän kokosten miinusten rinnalla, melkein olis voinu jo luokitella ittensä maksulliseks. No ei sentään, jaksoin kuitenkin jostain syystä uskoa sen, kun se sano että välittää musta ja rakastaa mua. Oharit, pettäminen ja valehteleminen on vaan jännittävä tapa osottaa toiselle rakkautta. Sillon kun se oli mun kanssa, uhras ne muutamat tunnit niin 'kiireisestä' elämästään, se sai mut tuntemaan itteni niin erityiseks ja rakastetuks, sen maailman arvokkaimmaks ihmiseks. Mutta niiden muutaman tunnin saaminen sen elämästä aina välillä alko olla jo vähän liian haastava tehtävä. 

Vasta siinä vaiheessa, kun kohtelu alko olemaan todella naurettavaa ja olin kuullu valheita niin paljon, että mentiin mun sietorajan yli, aloin tehä pääni sisällä eroa. Aloin tajuta, että tää suhde kuluttaa paljon enemmän kun antaa, olin kokoajan väsyny ja kiukkunen kun meillä meni huonosti, eli suurimman osan ajasta. En oo varmaan ikinä itkeny niin paljon kun niinä kuukausina.  Ajattelin, että kun suren ja mietin  eron mielessäni valmiiks niin kun se olis jo oikeesti tapahtunu,  ilman että kerron sille mitään aikeistani (ja annan sen puhua mua taas pikkurillin ympärille) se on helpompi toteuttaa myös käytännössä. Että sitten, kun oon oikeesti sataprosenttisen varma ja valmis sanomaan itteni irti tästä kaikesta, jatkamaan elämääni taas ilman yhtä kusipäätä, niin sen kusipään sanomiset ja anteekspyynnöt ei enää paina minkään vertaa. 

Me jatkettiin säännöllistä tapailua miehen puolison selän takana. Se piti muhun jatkuvasti yhteyttä, vietettiin työpaikalla yhteisiä lounaita ja kahvihetkiä, nähtiin iltasin mun luona ja jos ei nähty kasvotusten niin soiteltiin ja viestiteltiin. Se kerto, miten ei ole tyytyväinen parisuhteeseensa, ja miten on aina vaan unelmoinu sellasesta naisesta kun minä. 

Yhtenä kauniina päivänä se sitten ilmotti, että kotona on käyty tiukkaa keskustelua ja ero astu voimaan keskustelun lopputuloksena. Mä olin samaan aikaan sekä onneni kukkuloilla että erittäin epävarma. Toisaalta ajattelin, että nyt voidaan vapaasti näyttää naamamme yhessä päivänvalossakin, mutta samalla mietin että onko tää sittenkää sitä mitä haluan ja oonko johdattanu toista harhaan? Toisaalta ennen heidän eroaan tein tietääkseni suhteellisen selväks sen, että mun takia ei erota. Vaikka kuinka paljon kyseisestä kakslahkeisesta pidinkin, niin en halua kenenkään eroa omalle kontolleni, vaan sille täytyy olla muitakin syitä. Ja kuulemma oli, vaikka kuinka paljon. Nainen oli päästään vialla, erittäin mustasukkanen ja omistushaluinen, suoraan sanottuna kylähullu. No miksei ero ole aikasemmin ollu ajankohtanen asia, jos kerta vaimoke on noin pahasti mielenterveyshoidon tarpeessa? On kuulemma haluttu yrittää, ja mies ei oo saanu aikaseks. Ei oo halunnu olla yksin.

Ei se nyt kuitenkaan ihan niin yksinkertasta ollu, että me rakastutaan tulisesti, aletaan tapailla, mies eroaa, me aletaan seurustella, mennään kihloihin ja naimisiin, ja mies pyöräyttää meille omakotitalon sillä välin ku mä pyöräytän neljä lasta. Eheei. Mun ahistus meni ohi sitä mukaa kun mä aloin tajuta, että ei se mies ihan heti ollukkaan valmis uuteen parisuhteeseen ja mä en edelleenkään ollut sen elämän ykkösasia. 

Sänkyynhän se tämäkin juttu sitten päätyi. Ei ihan ensimmäisillä treffeillä (paitsi, että eiväthän ne ollu treffit?), mutta parin kahvittelun jälkeen, toisen onnistuneen baarireissun päätteeksi mun itsehillintä lähti lomalle ja hurautettiin taksilla mun luo. Enkä suonut ajatustakaan kihlasormukselle taikka sormuksen vastaparin kantajalle koko illan, yön enkä vielä seuraavan aamunkaan aikana. Ajattelin, että hälläväliä, en oo vastuussa kenenkään parisuhteesta enkä oo ketään peittoni alle pakottanu.

Sen sijaan mun ihastus miestä kohtaan vaan voimistu, ja heidän parisuhdetilanteen sijaan kannoin huolta omasta mielenterveydestäni. Me kuitenkin puhuttiin tapailusta, ja meiän tapaamisista treffeinä. Ei puhuttu seksisuhteesta tai pienestä viattomasta hauskanpidosta, vaan mies itekkin puhu jo "meistä". Mua pelotti, että käy taas niin että haaveilen liian suuria, uskon turhiin lupauksiin ja mua oikeasti vaan viedään kun pässiä narussa. Siinä vaiheessa kun mies alkoi puhua kihlattunsa jättämisestä, aloin tosissani uskoo meiän juttuun ja meihin, siihen että olisin vihdoin löytäny jonkun löytämisen arvosen. 

Yleensä kun juttu alkaa mennä liian vakavaks, mua alkaa ahistaa. Puhuttiin kaverin kanssa siitä, että jos mies tosissaan jättäis kihlattunsa ja alkais johonkin vakavampaan mun kanssa, niin ottaisinko mä takapakkia ja ahistuisin ihan toden teolla? Koska sen lisäks, että joku olis oikeesti musta kiinnostunu ja haluais suunnitella mun kanssa yhteistä tulevaisuutta, se jättäis mun takia jonkun jota on joskus tosissaan rakastanu. Pettäminen mun kanssa on jo aika paha, mutta en jotenkin osaa ottaa siitä vastuuta tai suostu ajattelemaan että se olis mun kannalta väärin. Mä oon vapaa ihminen, enkä ollu tilivelvollinen kenellekkään, mies teki omat ratkasunsa. Mutta että jättäis tyttöystävänsä oletuksena meiän yhteisestä tulevaisuudesta?

Mutta sitten tapahtu varmastikkin maailman kahdeksas ihme. Löysin uudelta työpaikalta miehen, johon ihastuin heti ensisilmäyksellä kuin hullu puuroon. En meinannut ohi kävellessä saada silmiä irti, ja taisin jopa punastua vähän kun se ensimmäistä kertaa morjesti. Huomasinhan mä heti ekalla päästä varpaisiin-skannauksella, että sillä oli vasemmassa nimettömässä sormus. Ei se valitettavasti ensimmäinen taikka viimenen kerta olis ollu, kun varatun kanssa olisin peuhannu, mutta tästä halusin enemmän. Ja tiesin heti myös, että mun mahikset mihinkään vakavampaan oli aika nollissa, ei kihloja minkään pikasen työpaikkaromanssin (romanssiahan mä heti aloin päässäni kaavailla, saahan sitä sentään aina haaveilla) takia pureta. Aikoja sitten olin myös päättäny, että mua ei enää käytetä minään satunnaispanona sillon kun muijan käytös kotona on saanu sarven työntymään otsalohkosta ja tarttis pikaista helpotusta oloon.

Juteltiin työpaikalla muutamia kertoja, ihmettelin kun se käveli mun työpisteen ohi aina välillä ilman syytä ja saatto pysähtyä keskustelemaan jostain turhanpäiväsestä pitkäkskin aikaa. Juttelin takasi hyvän tuulisena ja ignoorasin kihlasormuksen aivan surutta. Eipä siinä montaa kuukautta mennyt kun mies otti muhun yhteyttä työajan ulkopuolella ja kysy baariin yhelle. Tiedusteluuni kihlatun kiinnostuksesta miehen ryyppyseuraa kohtaan sain vastaukseksi "Eihän tän tarvii mitään tarkottaa, yhellehän mä sua vaan pyydän enkä treffeille". Niinpä, ja näin ollaan siirretty vastuu puhujalta kuulijalle, ja hyvillä mielin siirrytty itse työkaverilinjalta ryyppykaverilinjalle ja suoraan tiskille tilaamaan.