Me jatkettiin säännöllistä tapailua miehen puolison selän takana. Se piti muhun jatkuvasti yhteyttä, vietettiin työpaikalla yhteisiä lounaita ja kahvihetkiä, nähtiin iltasin mun luona ja jos ei nähty kasvotusten niin soiteltiin ja viestiteltiin. Se kerto, miten ei ole tyytyväinen parisuhteeseensa, ja miten on aina vaan unelmoinu sellasesta naisesta kun minä. 

Yhtenä kauniina päivänä se sitten ilmotti, että kotona on käyty tiukkaa keskustelua ja ero astu voimaan keskustelun lopputuloksena. Mä olin samaan aikaan sekä onneni kukkuloilla että erittäin epävarma. Toisaalta ajattelin, että nyt voidaan vapaasti näyttää naamamme yhessä päivänvalossakin, mutta samalla mietin että onko tää sittenkää sitä mitä haluan ja oonko johdattanu toista harhaan? Toisaalta ennen heidän eroaan tein tietääkseni suhteellisen selväks sen, että mun takia ei erota. Vaikka kuinka paljon kyseisestä kakslahkeisesta pidinkin, niin en halua kenenkään eroa omalle kontolleni, vaan sille täytyy olla muitakin syitä. Ja kuulemma oli, vaikka kuinka paljon. Nainen oli päästään vialla, erittäin mustasukkanen ja omistushaluinen, suoraan sanottuna kylähullu. No miksei ero ole aikasemmin ollu ajankohtanen asia, jos kerta vaimoke on noin pahasti mielenterveyshoidon tarpeessa? On kuulemma haluttu yrittää, ja mies ei oo saanu aikaseks. Ei oo halunnu olla yksin.

Ei se nyt kuitenkaan ihan niin yksinkertasta ollu, että me rakastutaan tulisesti, aletaan tapailla, mies eroaa, me aletaan seurustella, mennään kihloihin ja naimisiin, ja mies pyöräyttää meille omakotitalon sillä välin ku mä pyöräytän neljä lasta. Eheei. Mun ahistus meni ohi sitä mukaa kun mä aloin tajuta, että ei se mies ihan heti ollukkaan valmis uuteen parisuhteeseen ja mä en edelleenkään ollut sen elämän ykkösasia.